• Repin-instituutti
Taiteen tohtori ja opettaja Jouni Sarpola

Esteettinen relativismi posthumanismissa

Taiteen tohtori ja taiteilija Jouni Sarpola on kirjoittanut tämän artikkelin, ja teksti liittyy galleria Koppelossa Tampereella marraskuussa 2021 pidettävään näyttelyyn Ihmisen reuna. Sarpola myös yksi Kuvataiteen perusopintojen opettajista Kymenlaakson kesäyliopistossa.

Alkusanat

Relativismi on, ja on ollut yksi kiistellyimmistä ajattelutavoista filosofian historiassa. Tämän kirjoituksen aiheeksi se valikoitui, koska olen toteuttanut tämän näyttelyn taiteellisen osan relativismin hengessä ja aineessa eli erilaisina esinekoosteina tai veistoksina.
Taideteosten lisäksi jokainen ryhmämme jäsen on tuottanut tekstin, joka avaa tai selittää näyttelyn teoksia. 

Mutta miksi tällaista taidenäyttelyn sanallistamista pitää tehdä? Mielestäni on selvää, että kommunikaation kehitysasteella ja tarpeella itseilmaisuun on yhteys. Sanallistamiseen ja kommunikaatioon pystyvä ihminen voi toteuttaa itseään myös tällä tavoin.

Taiteellisen tuotantoni kontemplaation keskeiseksi pisteeksi otin Donald Kuspitin muotoilun siitä, miten, tai pikemminkin miksi, taide on relavoitunut (1983). Tätä samaa pohdintaa korostaa valitsemani taideteosten tekotapa. Näyttelyn teokset ovat oma tulkintani yläkäsitteen eli posthumanismin virtauksista: toimijuuden kokemuksesta, sen kritiikistä sekä individualistisen yksilön ajattelun häivyttämisestä sekä ihmisen luonto- ja esinesuhteesta.

Johdanto

Relativismi tarkoittaa, ettei objektiivisia totuuksia ole olemassa. Relativismi voidaan siten käsittää asioiden välisten suhteiden paljastamiseksi. Relatiivisessa kontemplaatiossa joudutaan erittelemään niitä ehtoja, joiden suhteen tarkastellaan asioiden määritelmällisiä ominaisuuksia.

Tämän takia taiteellisessa tutkimuksessa on tärkeää yrittää nähdä asioiden arvottamiseen käytettyjen merkitysten suhde tai painoarvo sekä ottaa huomioon eri arvottajien tulkintahorisontit sekä niitä määrittäviä ehtoja.

Taustaa

Miten posthumanismi ja relativismi sitten liittyvät toisiinsa? Teemu Mäki todistaa, että posthumanismi on universalisoivan humanistisen etiikan kiistämistä relativismin voimin.1

Eli se pyrkii muotoilemaan ihmisen toiminnan edellytykset uudella tavalla. Samalla se problematisoi ihmisen käyttämät mekanismit ja tekniikat sekä toimintatavat. Ihmisen asemaa pyritään posthumanistisessa projektissa konstruoimaan uudella tavalla. Jälkihumanistinen ajattelu on humanismin päivitetty kertaustyyli, jossa tiettyjä painotuksia on.

Valistuksen aikana osalla luonnontieteilijöistä alkoi olla hyvin positivistinen näkemys olevasta, ja he olivat enenevässä määrin vakuuttuneet, että maailma on selitettävissä tarkoin määrein. Monia edistysaskelia saavutettiin, erityisesti kosmologiassa ja fysiikassa. Voidaan kärjistäen sanoa, että heliosentrisen maailmankuvan jälkeen ihmistieteelliset tulkinnat olivat varsin marginaalisessa asemassa tiede-elämässä, lukuun ottamatta uskonnollisfilosofista pohdintaa. Näin ollen on perusteltua argumentoida, että juuri luonnontiede tarjoaa tieteenfilosofisesti mielenkiintoisen näkökulman relativismiin.

Nimittäin, jos erotellaan tutkimuskohde ja tutkimusesine, kuten fysiikassa tehdään, niin tutkimusesineet saattavat näyttäytyä yhteismitattomilta ja näin niiden pelkästään objektiivinen vertailu on perusteetonta. Yhteismitattomat episteemit rakentavat siten eri diskursseja tutkimuskohteesta ja näin diskurssien järjestys tulee merkityksettömäksi.2

Relativismi

Monissa maailman ilmiöissä on se sisäänrakennettu ongelma, että niiden osiin purkaminen täysin objektiivisesti on mahdoton tehtävä. Suurten mittakaavojen mies, taiteilija Robert Smithson kirjoitti vuonna 1972, että halkeamaa seinässä voi sanoa suureksi kanjoniksi, jos sen tarkastelun lähtökohdaksi ottaa mittakaavan eikä kokoa kuvaavaa termistöä.

Relativismiin liittyy tulkintaa eli valintojen tekemisen mahdollisuus. Valinnan potentiaali asettaa sen rajoituksen, että tällöin tulkintaan pitää suhtautua tulkintana ja sen analysointiin täytyy käyttää sopivia välineitä: uudelleen tulkintaa ja kommunikaatiota. Yleensä koko kulttuuri on alisteista kielelle ja kieli muuttuu, joten pysyvyyttä ei ole.

***

Relativismi onkin usein kulttuurirelativismia, joka voidaan postuloida siten, että on empiirisesti todistettu tosiasia, että kulttuuriset erot ovat olemassa. Eri kulttuureilla ja yhteisöillä on omat arvonsa sekä siten heillä on myös omat moraaliset koodistonsakin. Kulttuurirelativismi ei ota kantaa eri kulttuurien käyttäytymismallien hyvyyteen tai oikeellisuuteen. Tästä syystä se on erotettava nykyisestä moraalifilosofisesta keskustelusta.

Normatiivinen relativismi taas tuottaa helposti eettisen subjektivismin käsityksen. Se nimittäin ei pyri ottamaan kantaa vastakkaisten näkemysten puolesta tai vastaan. Normatiivisen relativismin mukaan molempia seikkoja tulee tarkastella erilisinä ja yleistä moraalista arvostelmaa voidaan perustella useiden samanarvoisten seikkojen perusteella. Mitä sitten on eettinen relativismi? Se kiistää, että on järkeen tai tosiasioihin perustuvia sellaisia moraaliperiaatteita, jotka olisivat kaikkia ihmisiä kaikissa tilanteissa sitovia. Näin se on tyystin eri kannalla esimerkiksi Kantin näkemysten kanssa. Se siis ottaa kantaa vain moraaliväitteiden pätevyyden perustelemiseen. Eettinen absolutismi taas toteaa, että on olemassa yleisesti päteviä ja kaikkia koskevia moraaliperiaatteita. Eettinen objektivismi puolestaan olettaa, että on olemassa moraalinen todellisuus, jonka tunteminen auttaa meitä tunnistamaan nuo moraaliset periaatteet. Tämä käsitys lähenee intuitivismia, ja pohjautuu Platonin ideamaailman käsitteeseen.3

Moraalifilosofiassa keskustelun välineenä käytetään kieltä. Kielellisen aspektin kautta relatiivisen näkemyksen moraalifilosofiaan on esittänyt loogikko Wittgenstein. Hän puhuu kielipelistä. Kielipelillä tarkoitetaan sosiaalisen kanssakäymisen välinettä. Kielen avulla ymmärretään sosiaalisia toimintoja, jotka ohjaavat meitä eteenpäin. Kielen käsitteet voi tunnistaa vasta kun hallitsee kielenkäytön mekanismit. Nämä mekanismit tuottavat kanssakäymiseen omat konventionsa. Relativismiin tämä kytkeytyy niin, että nämä kielenkäytön periaatteet opitaan sisältäpäin, eli yksilön on oltava osa toimintaa tai sosiaalista kanssakäymistä, jotta hän oppii sosiaalistumisen periaatteet.

Harman puhuu filosofiassaan sosiaalisiin konventioihin perustuvasta teoriasta. Hän tarkoittaa konventionaalisella relativismillaan sääntöjä, jotka yhteisön jäsenet ovat hyväksyneet ja ne ovat olemassa vain tuon hyväksynnän perusteella. Sosiaalinen konstruktio tahtoo sanoa, että kaikki luotu tieto on osa sosiaalisesti rakentunutta kehitelmää, eikä sillä ole yhtenäistä universaalisti todennettuihin tosiasioihin perustuvaa pohjaa.4

Tätä käsitystä ohjaa sosiaalinen paine. Paine implementoituu esimerkiksi häpeän ja katumuksen kautta. Konventioon kuuluu siten sisäinen ja ulkoinen puoli. Sisäinen puoli on moraalisen uskomuksen toimintaan johtavaa, ja ulkoinen tarkoittaa, että moraalinen toiminta tulee uskomuksen ulkopuolelta. Näin ollen myös konventiot saattavat muuttua. Konventiot sitovat perinteen ja relativismin yhteen. Konventiot ovat hyvin lähellä taidemaailman sääntöjä ja kieltä. On käytettävä vasaraa ymmärtääkseen, miten ja miksi vasaraa käytetään. Eli konstruktiot ovat yhteisön koeteltuja ja koettuja toimintatapoja, jotka ovat juurtuneet sosiaalista toimintaa ohjaaviksi ohjeiksi eli konventioiksi. Jos toteamus tarkennetaan taidekontekstiin, niin ollaan hyvin lähellä institutionaalisen taidekäsityksen määritelmää.

Jos ajattelemme taidemaailman olevan yksi mahdollinen maailma, taiteilijan sisäinen maailma toinen sekä hänen luomansa objektien maailma, eli taideteokset, kolmas, saamme kokonaiskäsityksen siitä, miksi taiteilijaksi täytyy tulla ja kehittyä sekä omaksua taidemaailman lisäksi taiteen kieli sekä konventiot. Samankaltaiseen päätelmään ovat päätyneet Nelson Goodman ja häntä myötäilevä filosofi Esa Saarinen, joka toteaa, että todellisuutemme ei olekaan yksi ja ainoa.5

Relativismi taiteenfilosofiassa

Taiteenfilosofi Eldridge toteaa, että on vaikea tehdä taiteen arvottamisen ja luokittelun kaltaisia toimia uskottavasti ja luontevasti.6 Hän jatkaa, että taideteoksen kriittinen tutkiminen tapahtuu käsittämällä teoksen esittelemän aiheen ja tunnistaa se tuntemisen kiintopisteeksi. Eldridge toteaa, että kun tutkimme teoksia luovasti voimme ymmärtää ne inhimillisen toiminnan tuloksina ja jollain uudella tavalla. Tämä uusi tulkinta sulautuu johdonmukaisesti jo aiemmin ymmärtämäämme.7

Muotoilu kuulostaa minusta hermeneutiikalta. Varsinkin filosofista hermeneutiikkaa on ajoittain syytetty relativismista. Filosofisen hermeneutiikan luonteeseen kuuluu, että se sitoo tulkinnan aina aikaan ja tapaan, eli historiaan ja kulttuuriin. Se on sosiaalisten konventioiden läpitunkema.

Tällä tavalla relativismi näyttää ilmeiseltä, mutta asia ei ole ihan näin yksinkertainen. Hermeneutiikan kannalta relativismi on osin ongelmallista, jo puhtaasti filosofiselta lähtökohdaltaan. Ajallinen suhde kontekstiin luo ongelman suhteessa historialliseen tarkasteluun ja siitä tehtäviin johtopäätöksiin ilmiöiden olevasta. Samaa todistaa Dewey, Eldridgen siteeraamana, arvostellessaan jyrkästi taideteosten arvottamisen tiukkoja kriteereitä.8

Uskali Mäki jalostaa osaltaan tätä dialogia kirjoittamalla, että tiukan analyyttiset tehtävänasettelut antavat filosofialle itsenäisen aseman, tosin ne supistavat filosofian alaa. Hän jatkaa, että synteettiset tehtävänasettelut eivät välttämättä rapauta filosofian asemaa, vaikka siitä tulee suhteellista ja ehdollista erityistieteisiin nähden, niin kauan kun ne jatkavat kehittymistään eli todennäköisesti loputtomiin asti.9

Samaa voi soveltaa nykytaiteeseen ja siten myös taiteelliseen ajatteluun. Itse olen sitä mieltä, että erityisesti maltillinen relativismi on tunnustettava konstruktio taiteen tarkastelun kontekstissa. Näyttää myös vahvasti siltä, että se sopinee parhaiten aikalaiskeskusteluun. Eli relatiivisen position ottaessaan tutkijan pitäisi pidättäytyä ajallisesti rajoitetussa tilanteessa. Tämän käsityksen voi tiivistää näkemykseen, että tietoteoreettisesti relativistinen metodi on sovitettavissa synkroniseen tarkastelutapahtumaan, eikä niinkään diakroniseen tulkintaan.10

Eksistentiaalifilosofiassa varsinkin Michel Foucault tuli tunnetuksi hyvin relatiivisesta asennoitumisesta tutkimuskohteeseensa nähden. Foucault’n yhteismitattomat episteemit ovat relativismia. Episteemeillä hän tarkoittaa, ajattelun rakenteiden järjestelmää. Kukin episteemi seuraa toistaan ja niiden sisäinen logiikka määrittelee mitä tietyllä aikakaudella on mahdollista ajatella, mitä kysyä ja miten todellisuutta on mahdollista (sallittua) hahmottaa.11

Esteettinen relativismi

Taiteen tulkitsijan totuus suhteessa tulkittavaan kohteeseen vaikuttaa kuitenkin tulkinnan merkityksiin. Deweyn mukaan ”kauneus on kaikkea muuta kuin erittelykykyinen termi – –”.12

Eldridge alleviivaa asiaa toteamalla, että ehkä on vain tunnustettava taiteen moninaisuus ja se mahdollisuus, että taideteokset eivät edusta mitään erityistä tarkoitetta, vaan ne ovat sidoksissa makuun ja kulttuuriin.13

Donald Kuspit ehdottaa, että kollaasi on relavoinut taiteen käsitettä, koska se tuo taiteen piiriin sellaista materiaalista olemusta, joka ei pyri luomaan pintaan mitään, joka toimisi edes abstraktilla tasolla osana kyseistä pintaa, vaan se toimii vain omilla ehdoillaan, eikä pyrikään esittämään muuta. Näin se on jyrkässä ristiriidassa representionaalisen ajattelun kanssa, koska kollaasiin sijoitetut ”todelliset esineet” eivät luo illuusiota taiteen omasta objektimaailmasta, vaan ovat jotain itseensä viittaavaa.

Muotoilullaan hän tarkoittaa niitä kommunikaation välineitä, joita olemme tottuneet käyttämään: kieltä ja sosiaalisia konventioita.14 Eli kieli tai muutkaan käyttämämme taideteoksen normatiiviset tulkintavälineet eivät kykene todentamaan kaikkea taiteen äärellä koettua. Objektimaailmasta on saatavilla tietoa myös muilla keinoin, ja siitä syystä oletan, että tiedon valtatie on kaksisuuntainen, joten tietoa voi myös tuottaa, muutenkin kuin noudattamalla annettuja rakenteita.

Tästä pääsemmekin tämän kirjoituksen tarkoitukseen ja yhteyteen omaan taiteelliseen tuotantooni. Olen viime aikoina tehnyt veistoksia, esinekoosteita ja readymade-taidetta. Olen taiteellisessa tuotannossani pohtinut voiko Kuspitin ajatusta todellisista esineistä sovittaa myös veisto- tai readmade-taiteen toteuttamista koskeviin kysymyksenasetteluihin ja kuinka näihin kysymyksiin tulisi vastata.

Tähän näyttelyyn olen toteuttanut readymade-töitäni käyttäen mm. sulkia, laser-kaiverrusta, eläimen taljaa, hitsausta, kumiletkuja sekä pianon valurautaista kehystä, joka on minusta erityisen mielenkiintoinen esine. Pianon kielten jännitys on suunnilleen 200 kN. Voiman ottaa vastaan hiekkaan valettu kehys. Valutavasta johtuen yksikään kehys ei ole samanlainen, ei edes sarjatuotannossa. Jokainen on viimeistelty käsin eli jokaisen pianon koossa pitävä kehys on jäljitettävissä yhteen ainoaan soittimeen.

Historian siivet joutsenen selästä, Jouni Sarpola, 2021
Historian siivet joutsenen selästä, 2021

Toisessa teoksessa, Skin and bones, on kirjaimellisesti eläimen talja ja luurankoa kuvaava konstruktio. Tässä työssä olen pyrkinyt purkamaan symbolitason minimiin. Olen käyttänyt tässä työssä esinettä samankaltaisesti kuin sitä on muutenkin käytetty. Symbolisen tulkintatason tämä teos saa vasta kun sitä heijastelee posthumanismin ehdottamaan ihmisen ympäristösuhteeseen ja tähän kirjoitukseen. Nahka on ollut eläimen elin, joka on muutettu esineeksi.

Skin and bones, Jouni Sarpola, 2021 
Skin and bones, 2021

Kolmannessa työssä jatkoin persoonallisen pahan pohdiskelua, jota olen harjoittanut muissakin teoksissa viime vuosina. Miksi paha on rumaa ja rujoa visuaalisessa ajattelussamme? Pitääkö sisäisen aina heijastua ulkoiseen? Ottakaamme vertailukohdaksi vaihtoehtoinen materiaali. Taiteilijan muovaaman savi on samaa savea ja sillä on sama olemus, kuin muullakin savella, vaikka sen muoto muuttuu, kun kuvanveistäjä tekee savesta veistoksen. Se ei siis ole uusi objekti. Se on sama objekti, jolla on eri muoto, mutta kaikki samat muut ominaisuudet.15

Olemme historiallisesti ja yhteisesti muotoilleet paholaisen symboliseksi olioksi, ihmisen luomaksi normatiiviksi. Paholaisen mahdollisuus ja kuva on olemassa, mielessämme ja kielessämme. Jos savesta muotoilu toteuttaa niitä kaikkia moneuden ongelman mahdollisuuksia mitä olisi voinut olla, niin kaikki mahdollisuudet ovat yhtä tosia. Toisin sanoen aistimme kertovat meille mitä olisi voinut tapahtua, ja se mitä olisi voinut tapahtua todennäköisesti tapahtui. Kuva paholaisesta on mielikuvituksen tuotetta ja siten oikea.

Piirustus paholaisesta, minkä perusteella työ on kaiverrettu 
Piirustus, jonka perusteella työ on kaiverrettu, 2021

Teemu Mäki ilmoittautuu relativistiksi teoksessaan Taiteen tehtävä. Sen hän korostaa olevan liitoksissa taiteilijuuteensa, joka on yhteydessä moraaliseen epävarmuuteen: mikään ei ole oikein ja mikään ei ole väärin.16

Huomautan kuitenkin, että tämä julistus liittyy nimenomaan taiteelliseen kontekstiin. Eettinen arvokeskustelu muilla elämän alueilla on eri asia, kuten Teemukin toteaa hieman myöhemmin kirjassaan.17

Eldridgekin vaikuttaa empivältä objektiivisen taideteorian ajatussunnan kannattajia kohtaan, kysyessään mitä tai mitä ovat ne arvot, joita meidän tulisi sitten seurata, jos otamme ohjenuoraksi objektiivisuuden vaateen.
Kuinka voimme päästä yhteisymmärrykseen kulttuurisesti tai laadullisesti arvoista?18

Päätelmä

Taidekontekstissa voi sanoa, että maltillinen relativismi on hyväksytty näkemys. Toisaalta rajanveto maltillisen relativismin ja ymmärtävän realismin välillä on vaikeaa tehdä.

Jos ajattelemme mielipiteen muodostumista relativismin kautta, niin emme voi asettaa eksplisiittisiä vaatimuksia siitä, millaisia perusteluita ihmisen taiteesta antaman arvostelman pitäisi kattaa. Reaalimääritelmä ei ole sopiva väline taiteen analysointiin. Tulkintani mukaan taideteko ja sille altistuminen voivat olla tosia ja tiedostettuja, mutta niiden tuottama tieto on edelleen yhtä subjektiivista, ja osin tiedostamatonta kuin muidenkin määreiden.

Oman position kommunikoinnilla voi kuitenkin avata tulkintamahdollisuuksia. Eroavaisuus esiintyy yksilön tarkasteluvalmiuksien suhteellisuudessa. Selvemmin ilmaistuna dialogissa saatua tietoa voi käyttää välineenä tulkinnan tekemiselle ja maailmasuhteen ymmärtämiselle,
jolloin jotain yhteistä pohjaa on saatavissa. Ei-kommunikaatio ei ole siten hedelmällinen vaihtoehto.

Jälkisanat

Vaikka Wittgenstein aikanaan niin väittikin, niin nykyisin tiedämme, että kieli ei ole käsityskykymme raja. On paljon, mitä kieli ei tavoita. Tarkoittaako se myös, että pitää lopettaa yrittämästä ymmärtää? Jos niin toivotaan, niin olemme harmaalla alueella. Miten on ajan laita? Mikä on ajan funktio? Edellä todistetun perusteella voi ajatella relativismin olevan yksi tietoteoreettinen vaihe, ei päämäärä ajattelussa, kuten ei ole posthumanismikaan. Päämäärä on jotain muuta. Aika muuttuu, niin muuttuu totuuskin.

Jos relativismi haastaa tänään totuuden, tekeekö se sen myös huomenna? Ei taideteoksillakaan ole pyrkimystä osoittaa yhtä onnistunutta teosta tai sen mallia objektimaailmassa, koska sen jälkeiset teokset olisivat loogisesti ajateltuna alisteisia tuolle totuutta edustavalle teokselle, kuten reaalimääritelmä vaatii. Jos sinustakin tuntuu siltä, että tämä väite on vaikeaa omaksua, niin on vastaavasti todettava, että posthumaanissa projektissa esteettinen relativismi on hyväksyttävä.

Teksti, teokset ja niiden kuvat Jouni Sarpola©

Viitteet:

1: Mäki, Teemu: Taiteen tehtävä. 2017, s. 356—357.
2: Vrt. Seppänen, Janne: Tehtävä Oulussa – tulkintoja Jumalan teatterin avantgardesta, 1995, s. 9—10.
3: Ks. Raatikainen, Panu: Ihmistieteet ja filosofia, 2004 ja Yhteiskuntafilosofia. Toim. Räikkä, Juha, 2010.
4: Vrt. Yhteiskuntafilosofia. Toim. Räikkä, Juha, 2010.
5: Saarinen, Esa teoksessa: Niiniluoto, Ilkka & Saarinen, Esa (toim.) Nykyajan filosofia. 2002, s. 248.
6: Eldridge, Richard: Johdatus taiteenfilosofiaan. Suom. Markku Lehtinen. Englanninkielinen alkuteos: An Introduction to the Philosophy of Art (2003). 2009, s. 242.
7: Emt. 164.
8: Emt. 168.
9: Mäki, Uskali teoksessa: Niiniluoto, Ilkka & Saarinen, Esa. Nykyajan filosofia. 2002, s. 207.
10: Vrt. Seppänen, Janne: Tehtävä Oulussa – tulkintoja Jumalan teatterin avantgardesta, 1995, esipuhe.
11: Nordin, Svante: Filosofian historia — länsimaisen järjen seikkailut Thaleesta postmodernismiin. 1999, s. 440.
12: Dewey, John: Taide kokemuksena. 2010, s. 160.
13: Eldridge, s. 17.
14: Kuspit, Donald: Collage: The Organizing Principle of Art in the Age of the Relativity of Art. 2010. s. 123–147.
15: Ks. Conee, Earl Brink & Sider, Theodore: Riddles of Existence: A Guided tour of Metaphysics, 2014, s. 243.
16: Mäki, Teemu: Taiteen tehtävä. 2017, s. 149.
17: Emt. 167-.
18: Eldridge, s. 181.

Kirjallisuus:

Conee, Earl Brink & Sider, Theodore (2014) Riddles of Existence: A Guided tour of Metaphysics. Oxford University Press. Englanti. Uudistettu laitos. E-kirja.
Dewey, John (2010) Taide kokemuksena. Suom. Antti Immonen & Jarkko S. Tuusvuori. Niin & näin. Tampere. Alkuperäisteksti on julkaistu vuonna 1934.
Eldridge, Richard (2009) Johdatus taiteenfilosofiaan. Suom. Markku Lehtinen. Englanninkielinen alkuteos: An Introduction to the Philosophy of Art (2003). Gaudeamus. Helsinki.
Kuspit, Donald B. (2010) Collage: The Organizing Principle of Art in the Age of the Relativity of Art. Teoksessa: Relativism in the Arts. Toim. Craige, Betty J. University of Georgia Press. Athens. Kirjan ensipainos on ilmestynyt 1983. Minä luin 2010 ilmestyneen paperback-version.
Mäki, Teemu (2017) Taiteen tehtävä – esseitä. Into. Helsinki.
Niiniluoto, Ilkka & Saarinen, Esa (toim.) 2002. Nykyajan filosofia. WSOY. Helsinki.
Nordin, Svante (1999) Filosofian historia — länsimaisen järjen seikkailut Thaleesta postmodernismiin. Pohjoinen. Oulu.
Raatikainen, Panu (2004) Ihmistieteet ja filosofia. Gaudeamus. Helsinki.
Räikkä, Juha (toim.) 2010 Yhteiskuntafilosofia. Unipress. Kuopio.
Seppänen, Janne (1995) Tehtävä Oulussa – tulkintoja Jumalan teatterin avantgardesta. Tampereen yliopistopaino. Tampere.

 


Kehity taitavaksi tekijäksi

Footer Repin Footer Yliopisto

Yhteystiedot

Kymenlaakson kesäyliopisto/
Repin-instituutin kuvataidekoulutus
Laivurinkatu 7, 48100 Kotka
GSM 040 595 5893 | GSM 044 556 5830